Hengitys sisään ja ulos

Taina ei olisi koskaan suostunut moiseen järjestelyyn, jos olisi tiennyt, mitä tuleman pitää. Kukapa nyt haluaisi luopua itsenäisyydestään, omasta rauhastaan, omasta elämästään ennalta määräämättömäksi ajaksi.

Ympärillä on itselle kuulumattomia tavaroita, tuttuja mutta ei omia. Taina siveli sormellaan mukin korvan vieressä juoksevaa halkeamaa.  Mukin hän oli itse maalannut yläasteella posliininmaalauskurssilla ja antanut äitienpäivälahjaksi. Roskiin se jo sietäisi, epähygieenisiäkin tuollaiset säröt ovat.

”Kuinkahan kauan tätä kestää?” Taina pohti teetä siemaillessaan. Väsymys painoi hartioita lysyyn. Uusi arki oli uuvuttanut hänet tyystin, mutta tietä ulos ei ollut nähtävissä. Päivät matelivat ohi vetäen perässään sankkaa sumua. ”Kymmentuhatvuotisen historian tulos: hengitys sisään ja ulos”, laulettiin radiossa.

”Nyt yöpuulle”, hän totesi lakonisesti, sulki radion ja auttoi äitinsä ylös punaiselta pinnatuolilta. Tuolin liitokset nitisivät ja äiti ulvahti vienosti selkänsä vihlovaa kipua. Äiti otti vastahakoisesti vastaan hänelle ojennetut kyynärsauvat ja linkutti ontuvin hiirenaskelin kohti makuuhuonettaan.

Äidin selkäleikkauksesta oli kulunut jo viisi kuukautta. Taina oli jäänyt töistä vuorotteluvapaalle ja muuttanut väliaikaisesti vanhaan lapsuudenkotiinsa auttamaan äitiään selviämään arjen askareista. Hän oli kuvitellut väliaikaistilan kestävän vain pari kuukautta, mutta äiti ei ollutkaan toipunut leikkauksesta toivotulla tavalla.

Taina haki keittiöstä toisen mukillisen teetä, istahti olohuoneen sohvalle ja nosti sivupöydältä kesken jääneen Lisa Marklundin syliinsä. Hänen katseensa takertui seinälle ripustettuihin valokuviin. Jos hänen isänsä vielä eläisi, olisi Taina voinut jakaa huolen hänen kanssaan. Jos Tiina asuisi Suomessa, olisi hänkin voinut ottaa osan taakasta kannettavakseen. Taina yritti estää itsesääliä ottamasta liikaa valtaa ja avasi dekkarinsa kirjanmerkkinä toimivan matkalipun kohdalta: Intercity-juna Helsingistä Mikkeliin, viisikymmentäyksi euroa ja neljäkymmentä senttiä. Päiväys viime kesältä, paluulippu odottaa yhä ostamistaan.

Käytävän perältä kuului epätasaista kuorsausta. Hetken luettuaan Tainakin päätti siirtyä sohvalta makuuhuoneen puolelle. Hän tiesi, että aamulla piti kuitenkin jaksaa nousta kukonlaulun aikaan auttamaan  äitiä.

*

”Huomenta”, Taina mumisi ovenraosta ja käveli unisin askelin kohti ikkunaa, ”nukuitko hyvin?” Hän avasi verhot ja vilkaisi ulos ikkunasta. Oli satanut lunta.

”Hyvää huomenta”, äiti vastasi pirteänä, ”nukuin kuin tukki.” Taina tiesi tällaisten päivien olevan harvassa, joten hän teki kaikkensa, ettei rikkoisi hyvää tunnelmaa. ”Keittäisinkö oikein riisipuuroa aamupalaksi?” hän ehdotti.

”Oi viitsisitkö?”, äiti hihkaisi ja nousi yllättävän vaivattoman oloisesti ylös ja petasi vuoteen.

”Pakastimessa on ruusunmarjasosettakin. Keitätkö sinä kiisselin?”, Taina ehdotti, ”minä en ole koskaan onnistunut keittämään niin samettista kiisseliä kuin sinä.”

Pitkästä aikaa Tainalla oli sellainen kutina vatsanpohjassa, että elämä palaisi vielä raiteilleen. ”Johan tätä sivuraidetta on ajeltu jo tovi”, hän ajatteli. Erityisesti Tainaa huoletti äidin selviäminen talven liukkailla keleillä: yksi surkea jäätilkku asfaltilla ja äiti on nurin.

Äiti oli jo pistänyt puuron ja kiisselin tulille, kun Taina asteli keittiöön. Hän jäi ovenrakoon seuraamaan äitinsä puuhia. Unella on tiettävästi parantava voima, mutta aivan kuin äiti olisi tervehtynyt yhdessä ainokaisessa yössä. Ehkä tilanne ei ollutkaan niin huono kuin hän oli vielä eilen tuuminut.

”Helena on luvannut tulla kuun alusta kylään. Ajattelin, että sinä voisit pitää vähän lomaa. Lähtisit vaikka käymään Pariisissa Tiinan luona”, äiti ehdotti varovasti.

”Tietääkö Helena, että selkäsi vaivaa yhä?”, Taina tiedusteli.

”Tietää, tietää. Itse asiassa ostin sinulle jo lennotkin. Lähtö on perjantaina ja paluu viikon päästä. Eihän sinulla ollut muita suunnitelmia?”, äiti tokaisi päättäväisesti.

”Kampaaja oli varattuna perjantaille, mutta ehkäpä voin lykätä sitä. Oletko kysynyt jo Tiinalta?”, Taina varmisti.

”Hän tulee sinua vastaan Charles de Gaullelle. Kaikki on hoidossa, älä huoli”, äiti jatkoi.

”Missä välissä sinä olet ehtinyt tämän järjestää? Kuinka kauan te kaksi olette juonineet selkäni takana?”, Taina ihmetteli.

”Olemme ehtiväisiä, siskosi ja minä”, Tuula hymyili salamyhkäisesti, ”saisiko olla riisipuuroa ja ruusunmarjakiisseliä?”

Taina ojensi lautasensa ja Tuula alkoi kauhoa puuroa varmalla otteella. Taina avasi kiisselikattilan kannen, ja hurmaava tuoksu valtasi keittiön. Tuo hauras aamuinen hetki sai Tainan liikuttumaan kyyneliin. Äiti pyyhkäisi poskelle vierähtäneen kyyneleen tottuneesti kämmenselällään. Heidän välillään vallitsi aivan uudenlainen yhteisymmärrys.

Puuroa lusikoidessaan ja lehteä lukiessaan Taina pohti jo lähestyvää Pariisin-matkaansa. ”Suurkaupungin tuulet saavat puhdistaa pikkukaupungin tomut kasvoiltani”, hän tuumi – ja käänsi uuden sivun.



--

Tehtävä 5: Kaavanovelli tai vapaamuotoinen novelli

Koko tehtävänanto luettavissa täältä. 

Takarivin tyttö, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi

Elämä on lyönyt turpaan, hieronut nyrkkiä silmäkuoppaan ja ajanut tiejyrällä yli, kun minusta tuntui jo siltä, ettei säröäkään rikkonaisempi ihminen olisi voinut enää olla. Isoäitini yritti eilen lohduttaa tyttärentytärtään sanomalla, että silmäkulmieni hennoista naururypyistä kuitenkin näkee, että olen osannut nauttiakin elämästä. En tiennyt, olisiko pitänyt kiittää vai ruveta antaumuksella vollottamaan.

Kun ahdistus painaa rintaa, minulla on tapana riuhtaista itseni irti arjesta. Jätän kirjat levälleen, tiskit tiskaamatta ja pyykit pesemättä. Suljen puhelimen ja lompsin elokuvateatterin tummaan ja turvalliseen syleilyyn.

Elokuvat ovat olleet henkireikäni jo lukioajoista asti. Jos elokuvateattereihin voisi ostaa vuosikortteja, olisin ensimmäisenä jonossa. Elokuvat ovat pelastaneet niin ihmissuhdekriiseiltä, identiteettikriiseiltä, opiskelustressiltä kuin työpaineiltakin. Toisinaan tilanne on niin vakava, että elokuvia on katsottava peräjälkeen kaksi. Kriisin hajottavuuden mukaan evääksi ostetaan joko popcornia, Halvan salmiakkia tai Fazerin sinistä. Tällaisena päivänä tarvitsen kaikki mahdolliset itsensäpaikkausmuonat.

Valitsen parhaan paikan salin takarivin keskeltä. Takarivin keskipaikka on turvallisin. Siltä paikalta ei tarvitse nousta kertaakaan päästääkseen muita ohi. Kukaan ei pääse potkimaan tuolin selkänojaa eikä nautintoa tarvitse pilata katsomalla elokuvaa niska väärässä.

Riisun nahkatakkini viereiselle istuimelle ja polkaisen tennarit pois jalasta. Linnoittaudun lohturuokani alle ja otan hörpyn Pepsi Maxia. Näyttää siltä, että saan katsoa elokuvan ylhäisessä yksinäisyydessäni. Nostan jalkani edessä olevan istuimen selkänojalle ja ristin nilkkani.

Ikäkriisin selättämiselokuvaksi valikoitui kuin tilauksesta ohjelmistoon tullut Joe Wrightin Pan. Sanokoon hipiä mitä sanoo, mutta aion ottaa Peteristä mallia: aion olla se takarivin tyttö, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi.

---

Tehtävänanto:
 Kirjoita pieni tekstikokonaisuus, josta käy ilmi, minkä ikäisestä henkilöstä on kysymys. Ikää ei saa mainita suoraan, vaan kirjoittajan täytyy kyetä osoittamaan se miljöön, esineiden tai henkilön kuvauksella. Voit tekstin suunnitteluvaiheessa tehdä listan niistä tavoista, joilla ikää voidaan kuvata sanomatta sitä. Rypyt ja harmaat hiukset ovat itsestään selviä. Mitä muuta? Esim. mitä paidassa lukee, missä viettää lauantai-iltaa jne. Päämäärä: Harjoitellaan näyttämään asioita sanomatta niitä suoraan.

Voiko surusta tehdä ystävän?

(Tehtävä 3: Elämäntilanteen pohdinta)

Sattuu. Sattuu niin maan tavattomasti. Voiko surun tuntea fyysisenä kipuna vai onko tämä kaikki vain pääni sisällä? Voiko suruun kuolla? Ehkä olisi helpompaa kuolla. Ei helvetin helvetti. Miten minä tulen ikinä selviämään tästä? Mitä jos vain jäisin peiton alle makaamaan? Nukkuisin pois. Voiko peiton alle tukehtua vai kulkeeko peitteen läpi riittävästi happea?

Tyyny tuoksuu vielä häneltä. Olisikohan mahdollista saada tuoksu purkitettua? Tai niin noh, mitä hyötyä siitäkään nyt sitten olisi. Säilöisin ilmaa täynnä olevaa purkkia takanreunuksella? Esittelisin vieraille, että tässä on hänen tuoksunsa purkitettuna? Emme tosin voisi avata purkkia, ettei tuoksu karkaisi. Leimaisivat minut vielä hulluksi. Eivät he kyllä kieltämättä kovin väärässä olisi.

Ikävä tekee hulluksi. Se sattuu ja tekee hulluksi. Loppuuko tämä ikinä? Kovin on vaikea uskoa, että aika parantaisi haavat. Niin miten muka aika voisi parantaa haavat? Pitäisikö minun ajan myötä unohtaa tapahtunut? Unohtaa, että häntä koskaan oli olemassakaan? En minä halua unohtaa häntä. Miksi ihmeessä minä haluaisin unohtaa ihmisen, joka on ollut elämäni tärkein asia?

En minä häntä voi unohtaa. Kaikki muistuttaa hänestä. Aivan kaikki. Kotioven avatessani odotan, että hän olisi olohuoneessa hymyilevänä odottamassa minua. Kaupassa maitohyllyn edessä mietin, mitä maitoa hän ostaisi. Pyykkiä pestessäni ajattelen hänen antamiaan ohjeita pesuaineen annostelusta. Hän on kaikkialla, vaikka häntä ei enää ole.

Voiko surusta tehdä ystävän? Ainakin se olisi aina lähellä.



--

Tehtävänanto: 

Luo henkilöhahmo ja kirjoita hänet pohdiskelemaan elämäntilannettaan (taustalla jokin oivallus, näkemys tai kokemus). Kirjoita henkilöhahmolle pohdiskelu, josta käsin hänen tilanteensa selittyy (itsetuhoiset ajatukset, jokin suuri muutos elämässä, petos, päätöksen puntarointi tms.)

Kirjoita myös pohdinnan tapahtumapaikka niin, että se tulee selville pohdinnasta. Ts. älä kerro sitä suoraan.

Mieti miten itse, pohdiskelet asioita. Onko pohdintasi selkeää ja loogista vai teetkö välillä kummallisia havaintoja ympäristöstäsì?

Onnettomuuden silminnäkijät

Tehtävä 2: Erilaiset repliikit

Silminnäkijä 1: 

"No mä oli just ajamas pyäräl täst ton ravirada suuntaa, ku toi musta Audi pamautti suaraa to punase mopoauto kylkee. Kauhee rysäys siit kyl kuulu! Emmää tajuu, kui sokee se äijä voi ol, ettei nää punast mopoautoo tulos tualt juna-asema suunnalt. Luulis, et se ikäne miäs ymmärtäis vähä päätää kääntää ja vilkast sivuillee. Vaik kyl kai se muija ois pitäny ymmärtää kans väistää. 

Mut tää o kyl aika paha paikka, ku ketää ei tiä, mite täs kuulus ajaa. Onks se ny sillai, et tualt liikenneympyräst tuleva pitää väistää tost sivust suaraa ajavii autoi vai millai? Mu ei kyl tuu täst kovi paljo autol ajettuu, mitä ny sillo ku treeneis käy. Mut ei se muijakaa kyl paljo voinu liikennet seurat, ku se sillai sin Audi al vaa paineli. Mahtoks sil käyd pahasti? Ainaki se auto meni iha muusiks."

Silminnäkijä 2:

"Olen kyllä kovin huolestunut näistä lasten mopoauto-onnettomuuksista. Nämä vaikuttavat aina nuorten psyykeen. Nuoret tytöt ovat erityisen herkkiä. Koulun keskustelutilaisuuksissa käymme yhdessä läpi tällaisia mahdollisia vaaratilanteita, ja uskon kyllä saaneeni nuoriin hyvän kontaktin. Tällaiset tapahtumat saattavat kuitenkin aiheuttaa turhia fobioita.

Onhan se toisaalta hienoa, että nuorilla on mahdollisuus päästä liikkumaan vapaammin hieman pidempiäkin matkoja kuin jalan tai polkupyörällä. Olen kyllä sitä mieltä, että aikuisten autonkuljettajien tulisi kyllä olla erityisen tarkkaavaisia ja varovaisia liikenteessä, kun samoilla teillä kulkee kovin kokemattomia lapsukaisia. Tälläkin kertaa olisimme voineet välttyä turhalta yhteentörmäykseltä, jos olisimme valppaampia. Kyllä kokenut autonkuljettaja seuraa liikennettä tarkemmin."

Silminnäkijä 3:

"Minä olin juuri vierailemassa tässä Presidentinpuistokadulla ystävättäreni luona. Tuo ikkuna tuossa on Martan. Martta oli kyllä herkullista pullaa leiponut. Martta se osaa leipoa.

Mitäköhän minä olinkaan sanomassa. Niin kolarista halusitte kuulla? No tässähän minä istuskelin Eslallani ja pyyhin rillejä takin helmaan, kun odottelin tyttärentytärtäni saapuvaksi. Annika on niin herttainen, että. Hyvää hyvyyttään vanhaa käyräselkää tänne Poriin asti kuskaa.

Mitäköhän minä taas olinkaan sanomassa. Niin se kolari. Tuolta noin tuli kamalaa kyytiä punainen auto. Aivan hirvitti! Eihän siinä kerennyt kakkuloita nenälle laittaa, kun yhtäkkiä autot jo olivat yhdessä mytyssä. Ylinopeutta ajoi, takuulla ajoi ylinopeutta se punainen auto. Kamalaa ääntäkin se auto piti. Ja puhelintaankin varmasti näpytteli, ainahan kaupunkilaisnuoret puhelinta näpyttelevät, kun ei ole lapsilla oikeaa tekemistä. Kahdeksankymmentä vuotta olen Koskin kylässä elänyt, eikä siellä ei ole kuuna päivänä sattunut onnettomuuksia. Ei ole kaupungissa nuoren lapsen hyvä elää.”

___

Tehtävänanto lyhyesti: "Kuvitellaan onnettomuustilanne, jossa auto on törmännyt mopoautoon. Sen kuljettaja,

nuori tyttö, on kuljetettu jo sairaalaan, samoin autoa ajanut keski-ikäinen mies. Poliisi kyselee tapahtuman kulkua. Alla on lueteltu silminnäkijät. Heistä valitaan kolme mieleistä ja kirjoitetaan jokaiselta repliikki, jossa valittu henkilö kuvaa, miten on tapauksen nähnyt."

Tehtävänanto on luettavissa seuraavasta osoitteesta: http://www.maarikaluovakirjoittaminen.blogspot.fi/2015/09/tehtava-2-erilaiset-repliikit-viikko-38.html

Sata kilometriä Poriin

Yön pimeydessä ei nähnyt juuri mitään. Kaupunkiviidakon tähdet, nuo keltaiset urbaanin maiseman valot, valaisivat Timon kasvot tasaisin väliajoin auton kulkiessa Tampereen kehätien katuvalojen ali. Sata kilometriä Poriin.

Maaliskuussa Timo sai lyömättömän työpaikkatarjouksen – vakituisen autonasentajan pestin Satakunnan ytimestä. Timo oli tyypillinen hämäläinen. Sellainen aavistuksen verran hidas mies, joka ei turhia hötkyillyt. Hänen luumun malliseen päähänsä ei tahtonut mahtua ameriikat eikä toiset kotimaiset, mutta lehmän hermot, ranteiden ruis ja näppärät sormet löivät leiviksi.

Lähteminen teki kipeää. Hän jätti taakseen ystävät, tutut työkuviot ja turvallisen hämeenlinnalaiskuplansa. Työtarjous oli kuitenkin tullut kuin tilauksesta. Kotona kaikki oli muistuttanut hänestä. Hänestä, jonka kanssa oli elänyt viimeiset kymmenen vuotta elämästään. Hänestä, joka oli ollut hänen elämänsä. Hänestä, joka oli nyt poissa.

Uusi elämä lähestyi kilometri kilometriltä. Kokemäenjoen ylittävän asfalttipäällysteisen sillan saumat saivat muuttokuorman hypähtämään ja Arttu Viskarin maukumaan kantokopassaan. Luojan kiitos hänellä oli Arttu.

Kylänraitti täysin hiljainen
Uusi alku meille avautui

---

Säkeet Arttu Wiskarin kappaleesta Sirpa.

--

Tehtävänanto: Kirjoita pieni tarina rakkaudesta tai kuolemasta niin, että kaikki seuraavat sanat tulevat mukaan ja liittyvät tarinaan loogisesti: Kokemäenjoki, Arttu Viskari, keltainen, autonasentaja, maaliskuu, Viidakon tähdet, luumu, Hämeenlinna. (Sanojen ei tarvitse olla tässä järjestyksessä.)